Pitipä eksyä tännekin...
Työkaverin blogia etsiessä pämähdin tuonne kirjautumissivulle ja huvikseen päätin kokeilla toimiiko tunnarit vielä. Olin aivan varma, ett kirjoitukset on automaattituhottu jo aikapäivää sitten. Mutta sieltä ne löytyivät, nuo elämäni ehkä raskaimman kesän muistelot.

Ei sitä enää muistakaan, millaista se oli. Väsymystä riitti aina helmikuulle 2007. Silloin S viimeisen kerran järjesti yörallit neljän hampaan yhtäaikaisen ilmestymisen takia. Niitä neljää tehtiin kokonainen kuukausi. Sitten elämä parani, helpotti, selkeytyi. Tytöt alkoivat nukkua yhtäaikaa päiväunia ja S jo 1-vuotissynttäreillään uskalsi olla hetkittäin irti äidistä.

Saatiin yläkerran makuuhuone valmiiksi kesällä 2007. Sitä tehtiin puoli vuotta, kun vanhat tapetit irroitettiin joululomalla. Ja vóila: äidillä ja isillä oli oma makuuhuone ja oma rauha.

Sitten vaihdettiin taas vuoroa. V astui koti-isän kenkiin ja minä palasin työelämään. Koti-isä sittemmin palkittiin antamalla kengät ekana töihinpaluupäivänä 2.1.08. Eniten siinä harmittaa se, ett itsekin on välillä kyseenalaistanut sitä, oliko sittenkään järkevää, että V jäi kotiin. Mutta oli se. Se, että tytöt ovat oppineet luottamaan isään ja saattavat sanoa: "isi eiku äiti", on aivan mahtavaa. Heillä on kaksi vanhempaa, joihin luottaa ihan kaikessa.

Itse pääsin juuri managerihommiin. Huomaa, vieläkään, "nimitettiin" tai muuta vakavampaa ei löydy sanavarastosta tällä kohdalla, mun täytyy seriously(!) alkaa toteamaan oma ammattitaitoni arvokkaammin ja todellisemmin ja vakuuttavammin. Nyt bloggaan töissä, jotan voisin blogata näin yksityisestikin. Päiväkirja olis kiva olla. Jotain arvokasta tuonne oli tallentunut kesältä 2006:kin.

Tytöt (E 3,5 v. ja S 1 v. 10 kk.) ovat nyt päiväkodissa. Ovat olleet mahtavat 4 ja puoli päivää ja viimeinen viikko ollaan oltu kotona, enemmän tai vähemmän mahataudissa/flunssassa koko porukka. Ei kivaa. Itekin värjöttelin 38 asteessa koko eilisen päivän.

Blogin aiheena voisi olla sekalainen perhepolitiikka, perhe, äitiys, työpaineet ja tämä perheen ja työelämän yhteensovittaminen, josta niin paljon puhutaan ja joka kuitenkin on arkipäivää niin monella. Ainiin ja voisin kyllä vuodattaa hylkivistä isovanhemmista, mutta katsotaan.

    Olikin melkoinen kesä meillä...pienempi huutaa jaksoi heinäkuun loppuun asti. Sitten se loppui. Lopetin Cuplatonin antamisen, kun oma (korva- ja silmätulehduksesta johtuva) antibioottikuurini loppui. En sitten taas osaa sanoa auttoiko Cuplaton mahavaivoihin vai lopulta aiheuttiko niitä...

monta kertaa oon mielessäni blogia kirjoittanut, mutta väsymys ja ikkunaremontti yms. ovat vieneet kaiken ajan. Pitäisi ainakin kirjoittaa tänne aiheesta paska tutti, äiti on vähän väsynyt, riitaa taas, jne. ehkä tässä vielä ehdin.

kauhea kakkonen on edelleen uhmassaan. nyt uhmataan välillä keskellä yötä, se on niin darling, kun päättää klo 4 aamulla, että en enää nuku, sitten laitetaan sänkyyn, palosireeninä huutaa hetken ja nukahtaa. siinä vaiheessa on yleensä myös pienempi herännyt. Ja tämä sitten toistetaan viideltä. eilen meillä keksittiin pimeän pelko. Nyt jo oma mielikuvitus toimii, nähdään isoja mörköjä ja isi on jättiläinen. Tästä syystä sitten eilen pitkästä aikaa olin nukutushommissa, kun pimeä säikäytti.Nyt tuolla ollaan levottomia, jatkan taas pian, toivottavasti.

...mummi tuli kesken kirjoittelun. En ole blogiani kenellekään jakanut tuttavapiirissä, joten piti lopettaa ihan seinään edellinen stoori.

Su-päivä mentiin kohtuurauhassa. Sitten illalla, kun E oli mennyt unille se alkoi taas. Klo 23 tuli hiljaista, 3,5 tunnin itkun jälkeen. Meillä istui kaksi järkyttynyttä vanhempaa ja tuijotti hiljaa töllöä. Toinen kiikussa, toinen mykkyrässä sohvalla. Siinä sitten oltiin hiljaa puoli tunti ennen kuin aloitettiin omat iltatoimet. Se on henkisesti aika rankkaa tuo vauvan itkun tyynnyttely ja syyn löytäminen ja eestaas kävely. Rankkaahan se on pienellekin. Kuumuus sen tekee.

Eilen oli sitten parempi päivä. Aamulla taas paruttiin, mutta vastustin kiusausta laittaa dvd:n isommalle (siitä vasta tuleekin morkkis ja huono omatunto itselle...). Siinä vaiheessa, kun S on itkenyt puoli tuntia putkaan isompikin jo otti lelun ja alkoi sitä heiluttaa S:lle, että älä ikke. Aika lohdutonta. Sitten S nukahti, päästiin E:n kanssa pihaan ja loppupäivä otettiin ihan rauhallisesti.

Mummi halusi välttämättä kahvitella pihalla, joten juuri oltiin pihalla 1,5 h ja S oli kutakuinkin koko sen ajan jollain tavalla huonotuulinen. Hetken aikaa leikki kellarin portaalla varjossa, sitterissä leluillaan. Siinä ei ollut kuuma. Ja heti sisälle tultua nukahti tuonne koppaansa, täällä on viileää.

Että sellaista on meillä ollut, hiki päässä kaikilla.

Ainiin ja isompi herätti tänä aamuna 4.50 koko porukan, päätti, että nyt on aamu...ja sitten huusi kuin sireeni, kun isi kantoi takaisin sänkyyn ja sanoi, että nyt nukutaan. Vähemmän hienoa. Siinä sitten nukutin S:iä takaisin ja mietiskelin, milloinkahan sitä laitettaisiin tuo pikku-terroristi omaan huoneeseen nukkumaan. Äiti on siis ollut vähän väsynyt tänään. Mitäköhän sitä pitäisi tehdä, kun lapsi päättää herätä ennen kukkoa ja osaa jo kömpiä itsekseen pois sängystä, avata ovet, mahdollisesti pudota portaissa, jne. Eli miten saada pikkuinen takaisin unille ja sovinnolla? Perhepetikään ei aina kelpaa ja on pidetty sääntönä, että ennen aamukuutta ei ole asiaa meidän väliin ja keskellä yötä ei missään nimessä. Meidän sänky on nimittäin yli 90 cm korkeudella elikkäs sieltä sitte putoaa pitkän matkaa, jos vanhemmat nukahtavat ja pieni alkaakin kömpiä itsekseen pois ja muutenkin halutaan pitää sänky omana. Vauvan nukuttamiseen tuo korkeus on mitä mainioin, saa roikottaa kättä alaspäin pinnikseen. Suosittelen.

Nyt alkaa ukkonen, saas nähdä, mitä E siitä tuumaa...

 

En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa sitten perjantain. Silloin väsyin kantamiseen niin, että aloin itsekin parkumaan. Ei sitä muuta voinut tehdä kuin laittaa isommalle dvd:eitä pyörimään ja kantaa pienempää eestaas eestaas ja yrittää viilennellä ja syöttää. Olin ihan rikki, kun mies tuli töistä. Cuplaton ei silloin vielä ollut tehonnut. Ja sitten illalla saatiin lahja mahtava kakkakeijulta niin elämä rauhoittui.

Lauantaina oli suorastaan seesteistä, käytiin aamupäivällä puistossa. S silloin hereillä ja oltiin sitten liukumäessä koko perheen voimin, se käy näin: isi ylhäällä auttamassa E:aa istuma-asentoon. Äiti vauva kainalossa ottamassa toisella kädellä E:aa kädestä kiinni ja sitten viuuh...kivaa oli, muttei sitä S:in roikottamista pitkään jaksanut. Sitten nukahtivat päiväunille yhtä aikaa!!! Äiti meni luovaan työhön puutarhaan ja isi kokkasi, oli aika hienoa.

No, su oltiiin kans pihalla paljon ja puistossa E potki palloa isompien kanssa. Tällä kertaa oli tosi fiksuja isompia vekaroita ja niillä kaitsija, joka komensi ottamaan pienemmänkin huomioon. Tosi kiva, E:kin pystyi osallistumaan.

jatkuu myöhemmin...

Kiitos näin heti alkuun kommentoijille. It's alive, elikkäs blogini elää jo omaa elämäänsä! :) En juttele täällä vaan itsekseni, auttaa mökkihöperyyteen, joka meinaa aina ajoittain iskeä, kunei ole aikuista seuraa läheskään päivittäin...

Tänään rattailtiin puistoon heti aamusta. Sade oli ohi ja ulkona mukavan raikasta. Siellä isommat muksu juoksuttivat E:aa ja äitiä perässään (pitää koko ajan vahtia, ettei ole päätä pahkaa keinun tai muun härvelin alla, kun isommat ottaa hurjia vauhteja). S nukkua köllötti koko puistoreissun. Se oli helpotus. Ikävämpää olis kävellä itkuisan nyytin kanssa E:n perässä pitkin puistoa.

Sitten päiväunien jälkeen tuli mummi pitkästä aikaa kylään. E:lla oli paljon asiaa mummille. S hökkyytti meitä ja kahvin juonnista pihalla ei meinannut mitään tulla. Nyt ilta on onneksi ollut rauhallisempi. Tuolla köllöttää nytkin.

Otsikosta...saimme kissan kylään. Käveli aidan läpi pihaan ja H jahtasi sen puuhun. Siellä se sitten istuskeli ja E yritti käskeä sitä pois. Ei tullut alas vaikka vein H:n sisäänkin välillä. Kaipa tuo sitten oli häipynyt, kun mentiin kaikki sisään, en tiedä, en ole käynyt katsomassa ja tästä selvinnee, että katteja en erityisemmin rakasta. Kätevästi se siellä puun oksilla liikuskeli, joten on kait löytänyt tien poiskin, kun aika matala se puu on.

Päivän hieno hetki oli, kun annoin eka kertaa S:in E:lle syliin. Voin että isosisko oli ylpeä ja halasi S:iä. Täytyy vaan nyt sitten vahtia, ettei keksi tempaista S:iä sitteristä omin neuvoin syliinsä, kuten nuken. Nukkeparat meillä saavat pahaa kyytiä, milloin pää lattiaa raahaten, joten en halua samaa kohtaloa S:lle.

E on muutenkin oma-aloitteinen. Juhannusaattona ehti veistellä sormeensa haavan, kun olikin itse päättänyt ruveta pienentämään kurkkuviipaleita, jotka isi oli jättänyt liian isoiksi. Sieltä oli keittiöntasolta itekseen vienyt pienen veitsen, joka oli äidiltä vaan hetki sitten siihen jäänyt ja lattialla istui veistelemässä. Säikähti vasta sitten, kun mä hyökkäsin kauhuissani kimppuun, kun näin verta. Välillä mietityttää, onko tytön tuntoaistissa jotain vikaa, kun haavakaan ei itketä ennen kuin äidin säikähdyksen näkee. No, se oli onneksi pintahaava, parani laastarilla. Vähemmän mukavaa olis ollut painut päivystykseen tikattavaksi juhannusaattona. Oltiin siellä jo joitakin viikoja sitten käyty yhtäkkisen allergisen reaktion takia (koko tyttö nokkosrokkoa ja isoja punaisia läiskiä täynnä...). Vielä siitä tuntoaistista, E on aina kaatuillessaan vain todennut, että Oho ja jatkaa matkaansa. Täytyy pudota vähintään sohvalta päälleen ennen kuin itkee. Mutta hyvä, ettei liian pienistä. :}