Kiitos näin heti alkuun kommentoijille. It's alive, elikkäs blogini elää jo omaa elämäänsä! :) En juttele täällä vaan itsekseni, auttaa mökkihöperyyteen, joka meinaa aina ajoittain iskeä, kunei ole aikuista seuraa läheskään päivittäin...

Tänään rattailtiin puistoon heti aamusta. Sade oli ohi ja ulkona mukavan raikasta. Siellä isommat muksu juoksuttivat E:aa ja äitiä perässään (pitää koko ajan vahtia, ettei ole päätä pahkaa keinun tai muun härvelin alla, kun isommat ottaa hurjia vauhteja). S nukkua köllötti koko puistoreissun. Se oli helpotus. Ikävämpää olis kävellä itkuisan nyytin kanssa E:n perässä pitkin puistoa.

Sitten päiväunien jälkeen tuli mummi pitkästä aikaa kylään. E:lla oli paljon asiaa mummille. S hökkyytti meitä ja kahvin juonnista pihalla ei meinannut mitään tulla. Nyt ilta on onneksi ollut rauhallisempi. Tuolla köllöttää nytkin.

Otsikosta...saimme kissan kylään. Käveli aidan läpi pihaan ja H jahtasi sen puuhun. Siellä se sitten istuskeli ja E yritti käskeä sitä pois. Ei tullut alas vaikka vein H:n sisäänkin välillä. Kaipa tuo sitten oli häipynyt, kun mentiin kaikki sisään, en tiedä, en ole käynyt katsomassa ja tästä selvinnee, että katteja en erityisemmin rakasta. Kätevästi se siellä puun oksilla liikuskeli, joten on kait löytänyt tien poiskin, kun aika matala se puu on.

Päivän hieno hetki oli, kun annoin eka kertaa S:in E:lle syliin. Voin että isosisko oli ylpeä ja halasi S:iä. Täytyy vaan nyt sitten vahtia, ettei keksi tempaista S:iä sitteristä omin neuvoin syliinsä, kuten nuken. Nukkeparat meillä saavat pahaa kyytiä, milloin pää lattiaa raahaten, joten en halua samaa kohtaloa S:lle.

E on muutenkin oma-aloitteinen. Juhannusaattona ehti veistellä sormeensa haavan, kun olikin itse päättänyt ruveta pienentämään kurkkuviipaleita, jotka isi oli jättänyt liian isoiksi. Sieltä oli keittiöntasolta itekseen vienyt pienen veitsen, joka oli äidiltä vaan hetki sitten siihen jäänyt ja lattialla istui veistelemässä. Säikähti vasta sitten, kun mä hyökkäsin kauhuissani kimppuun, kun näin verta. Välillä mietityttää, onko tytön tuntoaistissa jotain vikaa, kun haavakaan ei itketä ennen kuin äidin säikähdyksen näkee. No, se oli onneksi pintahaava, parani laastarilla. Vähemmän mukavaa olis ollut painut päivystykseen tikattavaksi juhannusaattona. Oltiin siellä jo joitakin viikoja sitten käyty yhtäkkisen allergisen reaktion takia (koko tyttö nokkosrokkoa ja isoja punaisia läiskiä täynnä...). Vielä siitä tuntoaistista, E on aina kaatuillessaan vain todennut, että Oho ja jatkaa matkaansa. Täytyy pudota vähintään sohvalta päälleen ennen kuin itkee. Mutta hyvä, ettei liian pienistä. :}